"Kun suolistossa möyrii ja lörisee, arkielämä voi tuntua sietämättömältä - eikä siihen tarvita välttämättä mitään traumoja"

Nykyisin myös ihan normaaleille kokemuksille ja tunteille etsitään nopeita vastauksia ja yksikertaisia selityksiä. Jos energia on vähissä, syynä on tukossa oleva vagushermo, väärä hermostotyyppi tai kehoon jumiutunut trauma.

Jos olo tuntuu oudolta, jossain täytyy olla "piilotettu syy", joka pitää löytää. Lähes aina tarjotaan sama lupaus: korjaa yksi asia, niin koko elämä muuttuu.

Todellisuus on usein paljon monimutkaisempi. Ihminen ei ole yksi lihas, yksi hormoni tai yksi hermorata. Keho on järjestelmä, jossa moni asia vaikuttaa samanaikaisesti toisiinsa. Siksi joskus hyvin arkinen asia voi heiluttaa yllättävän suurta osaa koko kokemuksesta.

Esimerkiksi suolisto ei ole pelkkä ruoansulatusputki, joka kuljettaa ruokaa eteenpäin. Sillä on oma laaja hermoverkko, ja se on jatkuvassa yhteydessä aivoihin sekä muuhun elimistöön.

Viestintä tapahtuu hermoston, hormonien, immuunijärjestelmän ja erilaisten aineenvaihduntatuotteiden kautta. Olennaista on myös se, että liikenne kulkee molempiin suuntiin eikä vain aivoista kehoon.

Usein ajatellaan, että stressi vaikuttaa suolistoon, mutta yhteys toimii myös toiseen suuntaan. Kun suolisto ärtyy tai sen toiminta muuttuu, seuraukset eivät välttämättä tunnu vatsassa vaan kaikkialla muualla.

Energia voi romahtaa, keskittyminen sumeta ja ärsytyskynnys madaltua. Myös sosiaalisuus voi vähentyä, keho tuntua raskaalta ja tavallinenkin arki alkaa yhtäkkiä kuormittaa.

Moni tunnistaa tilanteen, jossa yhtenä päivänä ihmiset tuntuvat siedettäviltä ja seuraavana pelkkä toisen läsnäolo rasittaa. Samalla voi alkaa tuntua siltä, että parisuhteessa on ongelma, työ tuntuu väärältä tai jokin syvempi tunne yrittää nousta pintaan.

Pienikin viesti voi ärsyttää tavallista enemmän, kaupassa käyminen tuntua raskaalta tai tavallinen keskustelu vaatia liikaa energiaa. Silloin alkaa helposti psykologinen salapoliisityö: mikä minussa on vikana ja mitä en nyt ymmärrä itsestäni.

Joskus vastaus ei kuitenkaan ole trauma, intuition viesti tai elämän suuri käännekohta. Joskus taustalla voi olla huonosti nukuttu yö, suoliston ärtyminen, kipu, hormonivaihtelu, tulehdus tai pitkään jatkunut kuormitus.

Joskus nälkä, ummetus, vatsan turvotus tai muutaman päivän huonosti voiva keho voi muuttaa koko kokemuksen maailmasta. Kehollinen olo vaikuttaa siihen, miltä ihmiset, ajatukset ja oma elämä näyttävät.

Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi "vain suolistosta kiinni" tai että psykologisilla tekijöillä ei olisi merkitystä. Tarkoitus on pikemminkin muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse selittää yhdellä tarinalla tai yhdellä salaisella mekanismilla.

Some tarjoaa mielellään yhden syyn ja yhden ratkaisun, koska ne myyvät hyvin. Todellisuudessa joskus möyrivä suolisto on vain möyrivä suolisto, vaikka samalla se voikin vaikuttaa yllättävän paljon koko päivään ja koko kokemukseen itsestä.

Tunteeni eivät kaipaa selityksiä — minä tarvitsen kokemuksen, että olen turvassa 

Pelko syntyy usein jo ennen ajatuksia

Kun koet pelkoa tai hätää, se ei yleensä ala tietoisesta ajatuksesta. Se alkaa nopeasta, automaattisesta hermostollisesta reaktiosta, jota aivosi käynnistävät murto-osassa sekunnissa. Keskeinen toimija on amygdala, joka skannaa jatkuvasti ympäristöä kysyen: onko tämä turvallista vai ei? Se tekee tämän arvion ennen kuin tietoinen mielesi ehtii edes herätä.

Kun amygdala havaitsee uhkan — todellisen tai kuvitellun — keho siirtyy välittömästi toimintavalmiuteen. Sydän kiihtyy, lihasjännitys kasvaa, hengitys muuttuu pinnallisemmaksi ja syntyy epämääräinen tunne siitä, että jokin on pielessä. Kaikki tämä tapahtuu ennen tietoista ajattelua ja usein myös ilman mitään selkeää, nimettyä syytä. Kehosi on jo toiminut, kun mielesi vasta herää kysymään miksi.
 

Ajatus on selitys, ei alku

Vasta hermoston reaktion jälkeen mukaan tulee prefrontaalinen aivokuori — se osa aivoista, joka vastaa loogisesta ajattelusta ja merkitysten rakentamisesta. Se yrittää selittää: miksi minusta tuntuu tältä, mitä tapahtui, mitä tämä tarkoittaa. Ajatus ei siis ole tunteen alku vaan sen selitys, jälkikäteen rakennettu tarina siitä, mitä kehossa ja hermostossa jo tapahtui. Tämä järjestys on tärkeä ymmärtää.

Monet tutut kognitiiviset keinot — kuten "ei ole mitään hätää" tai "tämä on vain tunne" — toimivat siinä järjestelmässä, joka aktivoituu vasta reaktion jälkeen. Mutta hälytys on jo päällä, ja se toimii eri "kielellä" kuin looginen ajattelu. Se on vähän kuin palohälytin, jolle yrität selittää järkeä: se ei reagoi sanoihin, koska se ei ole looginen ongelma. Hermoston hälytystila on biologinen tila, ei virhe ajattelussa.

Turva on eri kanava

Kun puhutaan siitä, että hermosto tarvitsee turvan ennen kognitiota, tarkoitetaan käytännössä seuraavaa: hermosto rauhoittuu vain, jos se saa turvasignaalin — ei selityksen. Nämä signaalit ovat kehollisia, aistimuksellisia ja usein suhteessa syntyviä: toinen ihminen, tuttu katse tai rauhallinen ääni voivat välittää turvan, jota sanat eivät pysty luomaan. Keskeinen järjestelmä tässä on parasympaattinen hermosto, erityisesti sen sosiaaliseen rauhoittumiseen liittyvä osa eli ventraalinen vagus.

Ymmärrys tuo monelle ihmiselle turvaa, ja tämä pitää paikkansa — mutta eri tasolla kuin usein ajatellaan. Ymmärrys auttaa olemaan panikoimatta reaktiosta, vähentää toissijaista pelkoa ("mikä minussa on vialla?") ja antaa kehykset omalle kokemukselle. Mutta se ei suoraan sammuta hermoston aktivaatiota. Voisi sanoa: kognitio on kartta ja turva on maasto — kartta auttaa suunnistamaan, mutta keho elää maastossa.

Järjestys ratkaisee

Tämä ei tarkoita, että ajattelu olisi turhaa tai että kognitiiviset keinot olisivat hyödyttömiä. Mutta järjestys on tärkeä: ensin hermosto, sitten kognitio. Jos järjestys on toisinpäin, seurauksena on usein analysointia ilman helpotusta ja turhautumista siitä, ettei tunne mene pois, vaikka sen ymmärtää. Hermosto ei kuuntele selityksiä — se kuuntelee turvasignaaleja.

Tunne ei kaipaa selityksiä, se tarvitsee kokemuksen, että olen turvassa. Tämä on koko ajatuksen ydin: tunne ei tarvitse selitystä. Se tarvitsee kokemuksen siitä, että olen turvassa — kehollisesti, aistimuksellisesti, suhteessa toiseen ihmiseen tai omaan itseen. Vasta kun hermosto on saanut turvasignaalin ja rauhoittunut, tietoiselle ajattelulle ja merkitysten rakentamiselle avautuu tila. Selitys voi tulla vasta sen jälkeen.
 

Mitä tämä tarkoittaa arjessa

Käytännössä tämä tarkoittaa, että silloin kun tunne on voimakas, kannattaa ensin kysyä: mitä kehoni tarvitsee nyt? Tarvitseeko se liikettä, kosketusta, hengitystä, toisen ihmisen läsnäoloa vai kenties rauhaa ja tuttua ympäristöä? Vasta kun hermosto on saanut jonkin näistä signaaleista ja tila on hieman rauhoittunut, on hyvä hetki alkaa ajatella, ymmärtää ja jäsentää. 

Kun ymmärtää, että tunne syntyy ennen ajatusta ja kehossa ennen mielessä, alkaa myös itsemyötätunto saada uuden pohjan. Et valitse pelkoasi tai hätääsi — kehosi reagoi niin kuin se on oppinut reagoimaan, suojellakseen sinua. Itseään ei tarvitse korjata, muuttaa tai yrittää selittää pois. 

Olen kirjoittanut aikaisempaan blogiini Väärä hälytys (heinäkuussa 2023 eli melkein kolme vuotta sitten) tiksutuksesta otsikolla:

Kehoni ei ole temppelini, vaan pikemminkin miinakenttä. Osa 2, tiksutus

Minulla on ollut tänään vapaapäivä.

Vapaapäivät ovat minulle enimmäkseen vaikeita, koska minulla on vakavia puutteita oman toiminnanohjaukseni kanssa. Tämä toimeen tarttumisen vaikeus ja epämääräinen haahuilu tulevat esiin erityisesti silloin, kun minulla on jokin kehollinen vaiva.

Kävelen yleensä paljon, koska en jaksa olla sisällä, enkä halua tai kykene istua paikoillani. Kutsun tätä ympäri Helsinkiä harhailua ”emotionaaliseksi pakkovaellukseksi”.

Tänään jäin heti aamusta neljäksi tunniksi välitilaan, jonka olen nimennyt tiksutukseksi. Minua tiksuttaa silloin, kun peräsuoleni tyhjentyy vain osittain. Kun minua tiksuttaa, minua suomeksi sanottuna vituttaa ihan järjettömän paljon, mutta ilman ulkoista näkyvää, selkeää syytä.

Ärsytys tulee siis sisältä päin, kun jäte jää putkistoihin juntturaan sellaisella tavalla, että se tuntuu koko ajan kehossa ja painaa hermoratoja tms. Tähän yleensä auttaa toinen istuntokierros. Mutta tänään sekään ei pelastanut mielialaani.

Jotain pörisee edelleen vatsassa.

Tiksutus on OCD-oireiden paraatiaikaa – olenhan vihainen ilman ”pätevää” selitystä. Veikkaan että moni muukin on melko usein suolistovaivojen tai muun vastaavan syyn takia kärttyinen, mutta siltikin pysyy toimintakykyisenä ja tuotteliaana, eikä koko asiaa juurikaan mietitä.

Saatika että päässä pyörisi loputtomalla luupilla ajatuksia siitä, miten voinkaan olla niin ällöttävä, olen suorastaan vastenmielinen, aivan ehdottomasti vääränlainen.

Asia vaan kuitataan sillä, että ihmisillä kun on vaan hyviä ja huonoja päiviä, kaikki tunteet kuuluu elämään – välillä naurattaa, välillä vituttaa, mitä sitten. Mene helvettiin siitä, jos seura ei miellytä!

Minäkin haluaisin olla sellainen – pysyä dynaamisena suolistoni tuntemuksista riippumatta. Mutta kun minua tiksuttaa vapaapäivänä, kaikki toiminta pysähtyy ja huomio keskittyy vain siihen, miten paljon voi ihmistä raivostuttaa, vaikka tänään minun PITÄISI rentoutua ja levätä.

Ja niin vapaapäivästä tuleekin usein itselleni raskas henkinen työmaa, jolloin ei paljon chillailla.

Luulen, että tämä tiksutus-trauma on syntynyt nykyisessä parisuhteessani, jossa tunnetilojani, kehoni liikkeitä, kasvojeni ilmeitä yms, äänenpainojani kytätään jatkuvasti. (Tämä kyllä on onneksi muuttunut, pahimmat kyttäykset ovat loppuneet! Thank god!)

Lapsuudessani ketään ei kiinnostanut minun tunteeni, saatika ajatukseni. Tai ne kiinnosti ainoastaan silloin, jos niistä oli jotain haittaa ja silloin niistä seurasi yleensä jokin rangaistus. Mutta jos sulkeuduin tai itkin metsässä, sain tehdä sen ihan rauhassa, ilman että kukaan siihen puuttui.

Mutta nykyisessä kodissani  minulla on vain lupa tietynlaisiin tunteisiin, vääristä tunteista seuraa aina jotain ikävää minun kannaltani. Yleeensä se on passiivis-aggressiivista käytöstä kuten piilotettuja loukkauksia tai sabotointia. (Tämäkin on vähentynyt sen jälkeen, kun lopetin reagoimasta tällaiseen käytökseen - olen myös tehnyt täysin selväksi, että tämä ei sovi, en pidä tästä, lopeta heti tai lähden pois)
 

Kuva täältä: Siperia Järvi Luonne - Ilmainen kuva Pixabayssa

(Tekoäly apuna)

Kun lapsesta tulee kodin ilmapiirin vartija

Joissakin perheissä lapsi oppii varhain tarkkailemaan ympäristönsä tunnelatausta. Hän huomaa, milloin vanhemman ääni muuttuu, mitä tarkoittaa pitkä hiljaisuus tai huokailu — ja alkaa mukauttaa omaa käytöstään sen mukaan. Tämä ei tapahdu yhdessä hetkessä vaan hitaasti, toistuvien tilanteiden myötä.

Yksi tapa, jolla tämä vastuu rakentuu, on se, että lapsi asetetaan — sanattomasti tai ääneen — vastuuseen perheen ilmapiiristä:
"Älä nyt aloita, muuten kaikille tulee paha mieli."
"Pidä nyt isä hyvällä tuulella."
"Sinä tiedät miten herkkä äiti on."

Lapselle syntyy kokemus, että hänen tehtävänsä on pitää rauha, eikä tämä roolitus ja tunne (joskus jopa sisäinen pakko) välttämättä katoa aikuisuudessa.
 

Helppo lapsi — kallis hinta

Toinen tunnistettava rakenne on velvollisuus olla helppo. Lasta kehutaan siitä, ettei hän aiheuta vaivaa, tarvitse liikaa tai ilmaise voimakkaita tunteita. Se voi kuulostaa kehumiselta:
"Olet aina ollut niin helppo lapsi."
"Sinusta ei ainakaan koskaan ole ollut harmia."
"Älä nyt tee tästä numeroa."

Lapsi oppii kuitenkin, että hänen arvonsa perustuu siihen, ettei hän kuormita muita. Omat tarpeet, tunteet ja pettymykset tulevat liian suuriksi — ne pitää piilottaa tai häivyttää.
 

Tunteiden mitätöinti

Tähän liittyy usein myös lapsen tunteiden mitätöinti. Pettymys, viha tai suru käännetään nopeasti muistutukseksi siitä, kuinka hyvin asiat "oikeasti" ovat:
"Tuostako sinä nyt itket?"
"Sinulla ei ole mitään syytä olla surullinen."
"Monella menee paljon huonommin."

Lapsi alkaa helposti hävetä omaa herkkyyttään — ja oppii, että omat tunteet ovat liioiteltuja tai vääränlaisia. Tämä voi näkyä myöhemmin vaikeutena tunnistaa tai nimetä omia tunnetiloja.
 

Lapsi vanhemman tukena

Eräs erityisen kuormittava tilanne syntyy silloin, kun vanhempi hakee lapselta emotionaalista tukea tavalla, joka kuuluu enemmän aikuisten välisiin suhteisiin:
"Sinä olet ainoa joka ymmärtää minua."
"Älä jätä minua yksin."
"En tiedä mitä tekisin ilman sinua."

Lapsi alkaa kokea, että hänen tehtävänsä on pitää vanhempi emotionaalisesti kasassa. Tämä voi johtaa aikuisuudessa voimakkaaseen vastuuntuntoon muiden hyvinvoinnista ja vaikeuteen asettaa omia rajoja.

Näissä tilanteissa lapsi ei tee valintaa ottaa vastuuta — se rakentuu osaksi hänen tapaa olla maailmassa. Hänestä tulee tarkka ilmapiirin lukija, nopea sovittaja ja vahva miellyttäjä. Taidot, jotka saattavat toimia hetken, mutta ajan kuluessa ne muuttuvat rasitteeksi ja turhaksi kuormitukseksi.

Itse jatkoin tätä positiivisen ilmapiirin ylläpitoa ja toisten emotionaalista kannattelua ihan viime vuosiin asti, siis melkein 50-vuotiaaksi asti. Ja täysin automaattisesti ja tiedostamattani. Olin siinä myös erinomainen, ehkä jopa huippuhyvä. Olihan minua treenattu ja valmennettu jo imeväisikäisestä alkaen tuohon tehtävään.

Se on ollut myös elämäni ehdottomasti merkittävin ja tärkein rooli. Nyt olenkin vähän ymmälläni ja hämilläni, että mitä minä olen ilman tuota roolitusta, mistä nyt voisin saada merkityksellisyyden kokemuksia?