Jo lapsuudessa opitaan, mikä tekee itsestä hyväksytyn ja suositun muiden silmissä. Yksi oppii olemaan kiltti, toinen vastuullinen ja kolmas huolehtimaan muiden tarpeista ennen omiaan. Joillekin muodostuu erityiseksi vahvuudeksi kyky kohottaa muiden mielialaa ja vahvistaa heidän positiivista minäkuvaansa.

Näistä taidoista tuleekin sitten vähitellen ihmissuhteiden valuuttaa.

Tällainen "vaihdantatalous" toimii usein täysin tiedostamattomasti. Toisen itsetuntoa vahvistetaan, hänen vahvuuksiaan korostetaan ja hänen epävarmuuksiaan tasoitellaan. Vastineeksi saadaan hyväksyntää, huomiota, läheisyyttä tai tunnetta omasta merkityksellisyydestä. Molemmat osapuolet hyötyvät järjestelmästä, vaikka kukaan ei sitä tietoisesti suunnittele.

Tämän takia tällaiseen traumasidokseen perustuvat ihmissuhteet, erityisesti parisuhteet, ovat hyvinkin tiivistä tekoa ja sitkeitä kuin mitkä!

Ajan myötä toimintamalli voi muuttua niin automaattiseksi, ettei sitä enää huomaa. Toisten mielialojen kohottamisesta tulee oletusasetus, joka käynnistyy lähes jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Samalla oma arvo alkaa kietoutua siihen, kuinka hyvin muut voivat. 
 

Palkkio menettääkin merkityksensä

Kun oma itsetunto alkaa rakentua yhä enemmän sisältäpäin, hyväksynnän, ihailun ja jatkuvan huomion merkitys vähenee, eikä oma arvo enää riipu samalla tavalla muiden reaktioista. Vanha vaihtokauppa jatkuu kuitenkin usein entisellään. Silloin syntyy ristiriita tehdyn työn ja saadun palkkion välille.

Ihminen saattaa huomata käyttävänsä edelleen valtavasti energiaa muiden kannattelemiseen. Toisten epävarmuuksia tasoitellaan, heidän huoliaan rauhoitellaan ja heidän minäkuvaansa vahvistetaan päivästä toiseen. Samalla alkaa herätä kysymys siitä, miksi tätä työtä tehdään edelleen.

Vastine ei enää tunnu erityisen arvokkaalta.

Tämä havainto voi herättää ärtymystä. Aiemmin luonnolliselta tuntunut toiminta alkaa näyttäytyä kuormittavana velvollisuutena. Toisten tarpeet tuntuvat vievän enemmän kuin antavan. Vanha järjestelmä ei enää tuota sitä hyötyä, jota varten se aikanaan syntyi.

Monet ihmiset päätyvät huomaamattaan muiden tunnesäätelijöiksi. He ennakoivat ongelmia, rauhoittavat konflikteja ja auttavat muita palaamaan tasapainoon. Samalla he oppivat lukemaan ympäristöään poikkeuksellisen tarkasti. Kyvystä tulee tärkeä osa identiteettiä.

Pitkään jatkuessaan tällainen rooli voi alkaa muistuttaa näkymätöntä vastuuta. Toisten levottomuus tuntuu omassa kehossa, ja heidän huolensa muuttuvat yhteisiksi projekteiksi. Ympäristö tottuu siihen, että joku pitää kokonaisuutta kasassa. Harva kuitenkaan huomaa, kuinka paljon energiaa tämä jatkuva valppaus kuluttaa.

Kun tästä roolista alkaa irrottautua, ympäristö voi reagoida hämmennyksellä. Ongelmia ei enää ratkaista toisten puolesta eikä huolia oteta automaattisesti vastaan. Samalla omaan käyttöön vapautuu aikaa, huomiota ja energiaa.

Moni huomaa vasta tässä vaiheessa, kuinka paljon elämää oli kulunut muiden tunnetilojen hallinnointiin.

Kostaminen mielletään usein tarkoitukselliseksi yritykseksi satuttaa toista ihmistä, mutta ilmiö on paljon monimutkaisempi. Koston taustalla voi olla kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, avuttomuudesta, torjutuksi tulemisesta tai syvästä loukkaantumisesta. Ihminen harvoin siis kostaa vain kostamisen vuoksi.

Usein kyse on yrityksestä palauttaa menetettyä kontrollia, puolustaa omaa arvoaan tai saada toinen ymmärtämään jotakin sellaista, mitä ei osata sanoittaa suoraan. Vaikka kostava käyttäytyminen voi tuoda hetkellisen helpotuksen, se ei tietenkään ratkaise alkuperäistä ongelmaa.

Kun tarkastelemme kostamisen taustalla olevia motiiveja, näemme usein, että vihan takaa löytyy pelkoa, häpeää, surua, yksinäisyyttä tai tarvetta tulla nähdyksi. Siltikään kostamisen ymmärtäminen ei tarkoita sen hyväksymistä, vaan sen tunnistamista, mitä näkyvän käyttäytymisen alla tapahtuu.
 

Oikeuden palauttaminen

Koston taustalla voi olla pyrkimys korjata koettua epäoikeudenmukaisuutta. Jos ihminen kokee tulleensa kohdelluksi väärin, hän saattaa yrittää tasata tilannetta aiheuttamalla toiselle samanlaista haittaa. Esimerkiksi petetty työntekijä voi tarkoituksella vaikeuttaa työyhteisön toimintaa. Hän kokee palauttavansa tasapainoa, vaikka todellisuudessa ristiriita usein syvenee.
 

Kontrollin palauttaminen

Loukatuksi tuleminen voi synnyttää voimakkaan avuttomuuden tunteen. Kostaminen tarjoaa hetkellisen kokemuksen siitä, että tilanteeseen voi vaikuttaa. Esimerkiksi eron kokenut henkilö saattaa yrittää hankaloittaa entisen kumppaninsa elämää. Taustalla voi olla tarve tuntea itsensä jälleen voimakkaaksi.
 

Vallan tunteen etsiminen

Koston hetkellä ihminen voi kokea olevansa vahvempi kuin loukkaantuessaan. Esimerkiksi kiusatuksi tullut nuori saattaa alkaa kiusata muita. Hän yrittää siirtyä uhrin asemasta vallankäyttäjän asemaan. Tällainen ratkaisu tuottaa kuitenkin usein lisää kärsimystä.
 

Ymmärretyksi tulemisen tarve

Kostava käytös voi olla tiedostamaton keino saada toinen ymmärtämään omaa kokemusta. Esimerkiksi kollega saattaa jättää tietoisesti työt tekemättä, jotta toinen huomaisi hänen turhautumisensa. Tavoitteena on välittää tunteensa toiminnan kautta, ei välttämättä aiheuttaa vahinkoa. Usein tämä johtaa kuitenkin väärinymmärrykseen.
 

Näkökulman pakottaminen

Joskus kostaminen sisältää ajatuksen siitä, että toinen ymmärtää vasta omakohtaisen kokemuksen kautta. Esimerkiksi jatkuvasti keskeytetyksi tullut henkilö voi alkaa keskeyttää muita. Hän yrittää näyttää, miltä hänen kokemuksensa tuntuu. Tämä harvoin lisää aitoa ymmärrystä.
 

Kuulumisen tarpeen peittäminen

Yllättävästi jotkut kostavat juuri silloin, kun he kaipaavat läheisyyttä. Esimerkiksi kumppani voi vetäytyä tai käyttäytyä passiivis-aggressiivisesti, koska kokee jääneensä yksin. Viestin ytimessä on tarve yhteyteen. Käyttäytymisen muoto kuitenkin työntää toista kauemmas.
 

Turhautumisen purkaminen

Kostaminen voi olla tapa purkaa kertynyttä turhautumista. Esimerkiksi ystävä, joka on jatkuvasti kuormittunut toisen vaatimuksista, saattaa vetäytyä tai tehdä pienen ilkeilyn vastauksena. Teko antaa hetkellistä helpotusta omiin tunteisiin. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin usein pahentaa suhdetta.
 

Häpeän peittäminen

Häpeä on monille vaikeampi tunne kohdata kuin viha. Siksi ihminen voi hyökätä takaisin silloin, kun hän kokee tulleensa nöyryytetyksi. Esimerkiksi julkisen kritiikin saanut henkilö saattaa alkaa arvostella muita poikkeuksellisen ankarasti. Näin huomio siirtyy pois omasta haavoittuvuudesta.
 

Vihan peittämä herkkyys

Joskus pinnalla näkyvä viha kätkee alleen syvempää haavoittuvuutta. Hylätyksi tulemisen tai merkityksettömyyden tunteet voivat olla vaikeita ilmaista, joten ne muuntuvat vihan muotoon. Esimerkiksi ystävän laiminlyömäksi kokema henkilö saattaa raivostua pienistä asioista. Vihan taustalla oleva herkkyys jää tällöin helposti huomaamatta.
 

Surun naamioiminen

Monien kostotoimien taustalla on käsittelemätöntä surua. Menetyksen aiheuttama kipu voi muuttua vihaksi, koska viha tuntuu aktiivisemmalta ja helpommin hallittavalta. Esimerkiksi eron kokenut henkilö voi keskittyä satuttamaan entistä kumppaniaan surun kohtaamisen sijaan. Näin suru jää piiloon vihan taakse.
 

Oman identiteetin suojeleminen

Kun ihminen kokee tulleensa loukatuksi, hänen käsityksensä itsestään voi horjua. Kostaminen voi olla yritys palauttaa kuva itsestä vahvana, arvokkaana tai oikeassa olevana. Esimerkiksi julkisesti nöyryytetty henkilö voi ryhtyä kampanjoimaan arvostelijaansa vastaan. Taustalla voi olla tarve korjata haavoittunut minäkuva.
 

Tasavertaisuuden hakeminen

Ihminen voi pyrkiä kostolla poistamaan kokemansa epätasapainon suhteessa. Jos toinen on aiheuttanut kärsimystä, voi syntyä ajatus siitä, että molempien pitäisi kantaa sama taakka. Esimerkiksi sisarusten välisissä riidoissa toinen saattaa tahallaan aiheuttaa harmia toiselle. Tavoitteena on saada tilanne tuntumaan tasapuoliselta.
 

Kontrollin tarve

Kostaminen voi heijastaa tarvetta tuntea hallitsevansa tilannetta. Esimerkiksi työntekijä, joka kokee, ettei hänen mielipidettään kuunnella, saattaa hidastaa työntekoa tietoisesti. Hän pyrkii tällä tavoin luomaan vaikutelman omasta vaikutusvallastaan. Tämä luo usein vain lisäjännitteitä työyhteisössä.
 

Katkeruuden ylläpitäminen

Kostaminen voi myös ylläpitää tunnetta siitä, että oma kärsimys on oikeutettua. Esimerkiksi ihminen voi palata vanhoihin loukkauksiin yhä uudelleen ja etsiä tilaisuuksia vastata niihin. Katkeruudesta tulee osa hänen tapaansa tulkita tapahtumia. Samalla irtipäästäminen vaikeutuu.

Trauma jättää ihmisen hermostoon jatkuvan turvattomuuden tilan. Kehossa on hälytys päällä, vaikka varsinaista uhkaa ei enää olisi näkyvissä. Ongelma on, että uhka tuntuu olevan kaikkialla ja samalla mahdoton rajata. Tällaisessa tilanteessa aivot alkavat etsiä keinoa tehdä hallitsemattomasta hallittavaa.

Pakko-oireet voivat tarjota tähän ratkaisun. Jos epämääräinen uhka saadaan sidottua tiettyyn toimintaan tai rituaaliin, ihminen kokee hetkellisen tunteen siitä, että tilanteelle voi tehdä jotain. Ajatus voi olla tiedostamaton: jos tarkistan vielä kerran, jos pesen käteni tietyllä tavalla tai jos suoritan rituaalin oikein, olen turvassa.

Tässä mielessä OCD oireilla on suojaava tehtävä. Trauma voi synnyttää mieleen voimakkaita kauhukuvia, epäilyksiä ja pelkoja siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Pakkoajatukset eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne heijastavat usein syvää turvattomuuden kokemusta. Rituaalit puolestaan tarjoavat keinon säädellä näiden ajatusten herättämää ylivoimaista ahdistusta.

Hermoston näkökulmasta rituaalit voivat olla pienempi paha kuin epämääräinen hätä. On helpompi kestää ahdistusta, joka voidaan kanavoida tarkistamiseen, laskemiseen, järjestämiseen tai pesemiseen, kuin joutua kokemaan sama pelko täysin hallitsemattomana paniikkina, kauhuna tai dissosiaationa. Rituaali luo tunteen toimijuudesta tilanteessa, jossa ihminen muuten kokee olevansa voimaton.

Neurobiologisesti ilmiö on ymmärrettävä. Traumatisoituneessa hermostossa mantelitumake eli amygdala toimii usein yliaktiivisesti ja tulkitsee ympäristöä jatkuvasti mahdollisten uhkien näkökulmasta. Samalla aivojen etuotsalohko, jonka tehtävänä on arvioida tilanteita realistisesti ja rauhoittaa hälytysreaktiota, ei välttämättä pysty tekemään tätä riittävän tehokkaasti.

Pakko-oireisiin liittyvät rituaalit aktivoivat puolestaan aivojen kortiko-striato-talamo-kortikaalista verkostoa, joka tuottaa hetkellisen helpotuksen tunteen. Ihminen kokee tehneensä jotain uhkaa vastaan. Ongelmana on, että helpotus jää lyhytaikaiseksi. Pelko palaa, jolloin rituaali täytyy toistaa uudelleen. Näin syntyy itseään ylläpitävä kehä: pelko synnyttää rituaalin, rituaali tuottaa helpotuksen ja helpotuksen jälkeen pelko palaa jälleen.

Traumateorian näkökulmasta OCD voidaan nähdä eräänlaisena kontrollistrategiana. Monimutkaisessa traumaperäisessä stressihäiriössä eli C-PTSDä ihmisellä voi olla jatkuvaa häpeää, syyllisyyttä ja varuillaan oloa. OCD sama jatkuva hälytystila saa konkreettisemman muodon rituaaleina ja pakkoajatuksina. Vaikka oireet näyttävät erilaisilta, niiden ytimessä voi olla sama kokemus perustavanlaatuisesta turvattomuudesta.

OCD ei ratkea siis järkeilemällä, eikä sitä voi puhua pois. Onneksi lääkkeet auttavat. Kun oireiden taustalla on syvä hermostollinen turvattomuus, kyse ei ole pelkästään virheellisistä ajatuksista. Kyse on siitä, että keho ja aivot yrittävät suojella ihmistä tavalla, joka on joskus ollut ymmärrettävä selviytymiskeino.

Kun tämän ymmärtää ja hyväksyy, OCD lakkaa näyttäytymästä "hulluna oireena". Sen sijaan sen voi nähdä hermoston yrityksenä säädellä traumaattista stressiä. Rituaalit eivät synny tyhjästä, vaan ne ovat luova, joskin lopulta ongelmalliseksi muuttuva ratkaisu sietämättömään kuormitukseen.

Tämä lähestymistapa selittää pakko-oireiden syntymistä ja miksi niistä on niin vaikea luopua. Jos rituaalit ovat olleet keino pitää kaaos loitolla, niiden tehtävä ei ole ollut vahingoittaa ihmistä vaan auttaa häntä selviytymään. Tästä näkökulmasta OCD ei ole pelkästään sairaus, vaan myös hermoston kompromissi: mieluummin rituaali, jonka voi tehdä ja toistaa, kuin pohjaton kaaos, jota ei voi hallita.

OCD:tä kuvataan usein vihollisena, joka pitää saada pois. Mutta kompromissi-ajattelussa oire ei ole alun perin vihollinen vaan ratkaisu. Ei hyvä ratkaisu, ei kestävä ratkaisu, mutta ratkaisu kuitenkin. Jos hermosto kokee maailman vaarallisena eikä pysty palautumaan turvan tilaan, jotakin on tehtävä. Jatkuva, rajaton kauhu kuluttaa ihmisen nopeasti loppuun. Siksi mieli voi alkaa sitoa pelkoa johonkin konkreettiseen.

Sen sijaan että uhka olisi kaikkialla, siitä tulee tarkistettava ovi. Sen sijaan että ahdistus olisi loputon, siitä tulee rituaali, joka voidaan suorittaa. Sen sijaan että ihminen olisi täysin avuton, hänelle syntyy kokemus siitä, että hän voi tehdä edes jotain.

Tästä näkökulmasta OCD on kompromissi kahden huonon vaihtoehdon välillä. Toisella puolella on hallitsematon turvattomuus, paniikki tai lamaantuminen. Toisella puolella on rituaalien hallitsema elämä. Hermosto valitsee jälkimmäisen, koska se on sillä hetkellä siedettävämpi vaihtoehto.

Tämä voi myös selittää, miksi rituaaleista luopuminen tuntuu monelle niin vaikealta. Ulkopuolelta katsottuna kyse näyttää yksinkertaiselta: älä tee rituaalia. Hermoston näkökulmasta pyyntö voi kuitenkin tuntua samalta kuin pyytäisi ihmistä luopumaan pelastusrenkaastaan keskellä myrskyä. Vaikka pelastusrengas estää uimasta vapaasti, se on samalla ollut asia, jonka varassa ihminen on pysynyt pinnalla.

Ehkä OCD:n traagisin piirre onkin se, että sama mekanismi, joka on auttanut selviytymään, alkaa ajan myötä ylläpitää kärsimystä. Hermosto ei huomaa vaaran vähentyneen, koska rituaali saa kunnian turvallisuudesta. "Selvisin, koska tarkistin", ei "selvisin, vaikka en olisi tarkistanut."

Siksi toipuminen ei välttämättä ole taistelua OCD:tä vastaan, vaan vähittäistä turvallisuuden rakentamista sen alle. Mitä enemmän hermosto oppii kokemaan olevansa turvassa ilman rituaalia, sitä vähemmän kompromissia tarvitaan.

Tämä päätelmä on surullinen ja armollinen. Surullinen siksi, että oireiden taustalla voi olla pitkä historia pelkoa ja turvattomuutta. Armollinen siksi, että se muistuttaa, ettei OCD ole merkki heikkoudesta tai järjettömyydestä. Se voi olla merkki siitä, että mieli on yrittänyt parhaansa mukaan pitää ihmisen kasassa olosuhteissa, joissa täydellisiä vaihtoehtoja ei ollut tarjolla.

Jos lapsena tuli sivuutetuksi, vähätellyksi tai jatkuvasti arvostelluksi, saman tunteen herääminen aikuisena voi olla sietämättömän voimakasta. Silloin kyse ei ole enää siitä, että puoliso unohti ostaa maitoa tai vastasi viestiin liian myöhään. Kyse on siitä, mitä tapahtuma symboloi. Vanha kipu herää henkiin nykyhetkessä.

Tästä syystä monet parisuhderiidat näyttävät ulkopuolisesta järjettömiltä. Riita ei oikeastaan koske sitä asiaa, josta puhutaan. Pinnalla on yksi tapahtuma, mutta pinnan alla liikkuu vuosien tai vuosikymmenten tunnekuorma. Kumppani saa syyt niskoilleen myös sellaisesta, mitä hän ei ole koskaan tehnyt.



Nykyhetki aktivoi menneisyyden

Ihmisen hermosto ei tee täydellistä eroa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Jos nykyinen tilanne muistuttaa jollakin tavalla vanhasta kivusta, keho voi reagoida kuin sama uhka olisi jälleen läsnä. Siksi tunteiden voimakkuus ei aina vastaa tilanteen todellista vakavuutta.

Puolison kiireinen vastaus voi tuntua torjunnalta. Unohtunut lupaus voi tuntua hylkäämiseltä. Erimielisyys voi tuntua siltä, ettei omaa näkökulmaa arvosteta lainkaan. Tunteet ovat todellisia, vaikka niiden juuret ulottuvat paljon nykyhetkeä syvemmälle.

Moni ihminen hämmästyy itsekin omia reaktioitaan. Jokin pieni asia saa aikaan suhteettoman voimakkaan loukkaantumisen, ahdistuksen tai vihan. Syy ei välttämättä löydy nykyisestä tilanteesta, vaan siitä, mitä tilanne herättää muistamaan.
 

Kumppani muuttuu symboliksi

Parisuhteessa läheisyys tekee ihmisestä erityisen haavoittuvan. Kumppanin mielipiteillä, teoilla ja sanoilla on enemmän merkitystä kuin satunnaisen tuttavan käyttäytymisellä. Siksi juuri parisuhteessa vanhat haavat aktivoituvat voimakkaimmin.

Kumppani alkaa huomaamatta edustaa jotakin menneisyydestä tuttua hahmoa. Hänestä tulee mielessä arvosteleva vanhempi, välinpitämätön huoltaja tai ihminen, jonka rinnalla ei koskaan tullut nähdyksi. Todellinen puoliso katoaa hetkeksi näkyvistä ja tilalle astuu vanha pelko.

Tämä ei tapahdu tietoisesti. Harva ajattelee riidan keskellä reagoivansa lapsuutensa kokemuksiin. Kokemus tuntuu täysin todelliselta juuri siinä hetkessä. Siksi siitä voi olla vaikea ottaa etäisyyttä.
 

Miksi samat riidat toistuvat?

Monissa suhteissa huomataan vuosienkin jälkeen riideltävän samoista asioista. Aihe vaihtuu, mutta tunne pysyy samana. Taustalla voi olla jokin ratkaisematon haava, joka aktivoituu yhä uudelleen erilaisissa tilanteissa.

Toinen kokee jatkuvasti jäävänsä yksin. Toinen kokee jatkuvasti tulevansa kontrolloiduksi. Kolmas kokee, ettei häntä kuunnella koskaan aidosti. Vaikka tilanteet vaihtelevat, niiden herättämä ydintunne pysyy muuttumattomana.

Siksi pelkkä riidan aiheen ratkaiseminen ei aina riitä. Jos pinnan alla oleva kokemus jää tunnistamatta, sama tunne löytää ennemmin tai myöhemmin uuden syyn nousta esiin.

Vanhemman kostaminen ei yleensä näyttäydy kostamisena. Se näyttäytyy kasvatuksena, kurina, pettymyksenä, etääntymisenä tai "ansaittuna seurauksena". Pinnan alla dynamiikka voi kuitenkin muistuttaa kostoa: vanhempi pyrkii tiedostamattaan siirtämään omaa pahaa oloaan lapseen tai palauttamaan horjunutta valta-asemaansa.

Joskus vanhempi kostaa lapselleen huomaamattaan, kuin epähuomiossa

Kostaminen yhdistetään tavallisesti tilanteisiin, joissa ihminen pyrkii tietoisesti vahingoittamaan toista. Perhesuhteissa ilmiö on usein hienovaraisempi. Erityisesti emotionaalisesti epäkypsä vanhempi voi käyttäytyä tavoilla, jotka muistuttavat kostamista ilman, että hän itse tunnistaa sitä.

Tilanne alkaa usein kokemuksesta, jossa vanhempi tuntee itsensä loukatuksi. Lapsi ei tottele, vetäytyy, kritisoi, suuttuu tai kiinnittyy enemmän toiseen vanhempaan. Vaikka tällainen käyttäytyminen kuuluu normaaliin kehitykseen, epäkypsä vanhempi voi tulkita sen henkilökohtaisena torjuntana.

Tällöin huomio siirtyy pois lapsen tarpeista vanhemman kokemukseen. Lapsen teko ei näyttäydy enää lapsen käyttäytymisenä, vaan hyökkäyksenä vanhempaa vastaan. Vanhempi alkaa reagoida omaan loukkaantumiseensa.

Kosto ei tällaisessa tilanteessa yleensä ilmene suorana aggressiona. Se näkyy kylmyytenä, etäisyytenä, vähättelynä tai tuen vetämisenä pois. Vanhempi ei välttämättä ajattele rankaisevansa lasta, mutta hänen toimintansa sisältää viestin: "Nyt sinä saat tuntea sen, mitä minä tunnen."

Tämä erottaa kypsän kasvatuksen kostamisesta. Kasvatuksen tarkoitus on auttaa lasta oppimaan. Kostamisen tarkoitus on helpottaa vanhemman omaa tunnetta. Vaikka vanhempi ei tunnistaisi tätä motiivia, lapsi joutuu kantamaan sen seuraukset.

Lapsen näkökulmasta tilanne on erityisen vaikea. Hän ei ymmärrä, miksi vanhemman suhtautuminen muuttuu. Hän näkee vain, että läheisyys, hyväksyntä tai lämpö katoavat silloin, kun vanhempi kokee itsensä loukatuksi.

Näin syntyy dynamiikka, jossa lapsi alkaa kantaa vastuuta vanhemman tunne-elämästä. Hän oppii tarkkailemaan vanhemman mielialoja ja säätelemään omaa käyttäytymistään niiden mukaan. Alkuperäinen ristiriita jää taka-alalle, mutta suhteen rakenteeseen syntyy jotain paljon pysyvämpää.

Hiljainen kosto – rakkaus muuttuukin ehdolliseksi

Kaikki kosto ei ole äänekästä. Perhesuhteissa vaikutuksiltaan voimakkain kosto voi olla juuri se, joka tapahtuu ilman huutoa, riitoja tai näkyviä rangaistuksia.

Epäkypsä vanhempi voi vetäytyä emotionaalisesti silloin, kun lapsi ei täytä hänen odotuksiaan. Hän muuttuu kylmemmäksi, vähemmän kiinnostuneeksi tai vaikeammin tavoitettavaksi. Muutos voi olla hienovarainen, mutta lapsi havaitsee sen usein tarkasti.

Tällöin rakkaudesta tulee ehdollista. Lapsi saa lämpöä silloin, kun hän toimii vanhemman toivomalla tavalla. Kun hän ilmaisee omia tarpeitaan tai eriäviä mielipiteitään, tekee virheen tai erehtyy, yhteys heikkenee.

Vanhemman näkökulmasta kyse voi olla pettymyksestä tai loukkaantumisesta. Lapsen näkökulmasta kyse on kuitenkin yhteyden menettämisestä. Hän ei koe vanhemman tunnetta, vaan vanhemman poissaolon.

Tällainen dynamiikka sisältää usein kostamisen rakenteen. Vanhempi kokee jääneensä vaille jotain ja vetää siksi pois jotain, mitä lapsi tarvitsee. Hän pyrkii tasapainottamaan omaa kokemustaan siirtämällä osan siitä lapseen.

Paradoksaalisesti seurauksena ei yleensä ole läheisempi suhde. Lapsi oppii mukautumaan, miellyttämään tai salaamaan itseään. Vanhemman kaipaama yhteys muuttuu pinnallisemmaksi juuri silloin, kun hän yrittää tiedostamattaan palauttaa sitä.

Hiljainen kosto ei näytä kostolta. Siksi sitä on usein vaikeampi tunnistaa. Sen vaikutukset voivat kuitenkin olla pitkäkestoisia, koska ne kohdistuvat lapsen perustavanlaatuiseen tarpeeseen tulla hyväksytyksi myös silloin, kun hän ei ole vanhempansa toiveiden mukainen.

Tekoäly listasi mahdollisia syitä:

Oman epävarmuuden peittäminen

Kun ihminen kokee itsensä riittämättömäksi, hän saattaa yrittää nostaa omaa asemaansa laskemalla muiden asemaa. Jos oma itsetunto horjuu, huomio kiinnittyy helposti siihen, missä muut epäonnistuvat. Toisen virhe voi hetkellisesti saada oman olon tuntumaan paremmalta.

Lapsuudessa opittu tapa

Joissakin perheissä huomio kohdistuu jatkuvasti siihen, mikä on väärin. Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa virheitä korjataan enemmän kuin onnistumisia huomataan, hän voi oppia pitämään virheiden etsimistä normaalina vuorovaikutuksena. Aikuisena hän jatkaa samaa huomaamattaan.

Hallinnan tarpeen tunne

Toisten arvioiminen voi luoda tunteen siitä, että maailma on hallinnassa. Kun ihminen määrittelee, mikä on oikein ja mikä väärin, hän saa hetkellisen kokemuksen varmuudesta. Tämä voi olla erityisen houkuttelevaa silloin, kun oma elämä tuntuu epävarmalta.

Kilpailullinen ajattelutapa

Kaikki eivät näe ihmisiä tasavertaisina kanssamatkustajina. Osa näkee maailman kilpailuna. Jos elämä näyttäytyy jatkuvana vertailuna, muiden heikkoudet muuttuvat pisteiksi tulostaululla. Toisen epäonnistuminen tuntuu omalta voitolta.

Vaikeus kohdata omia puutteita

Toisinaan ihmiset näkevät toisissa juuri niitä piirteitä, joita he eivät halua nähdä itsessään. Toisen arvosteleminen voi toimia keinona siirtää huomio pois omista keskeneräisistä asioista.

Tarve kuulua joukkoon

Ryhmät rakentavat usein yhteenkuuluvuutta yhteisten mielipiteiden avulla. Joskus muiden arvosteleminen toimii sosiaalisena liimana. Ihmiset saattavat huomata saavansa hyväksyntää, huomiota tai naurua kommentoimalla jotakuta kolmatta osapuolta.

Empatiakyvyn puute

Kaikki eivät automaattisesti pysähdy miettimään, miltä heidän sanansa tuntuvat toisesta. Kun kyky asettua toisen asemaan on heikko, kommentit voivat muuttua tarpeettoman koviksi tai loukkaaviksi ilman, että puhuja edes ymmärtää niiden vaikutusta.

Tunteiden purkaminen väärään paikkaan

Stressaantunut, turhautunut tai pettynyt ihminen ei aina käsittele tunteitaan suoraan. Silloin paha olo voi vuotaa ympäristöön ärtyneinä huomautuksina ja jatkuvana muiden arvioimisena.

Tarve tuntea itsensä asiantuntijaksi

Virheiden osoittaminen voi tuottaa kokemuksen osaamisesta. Kun ihminen löytää jatkuvasti puutteita muiden toiminnasta, hän saa tunteen olevansa tarkkanäköinen, fiksu tai muita osaavampi. (Töissä paljon tätä, siis hoitoalalla)
 

Mustavalkoinen ajattelu

Joillekin ihmisille maailma jakautuu helposti oikeaan ja väärään, onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, hyviin ja huonoihin ihmisiin. Kun ajattelu on jäykkää, muiden virheet korostuvat, koska niille ei löydy harmaan sävyjä tai ymmärtäviä selityksiä.
 

Oman arvon rakentaminen suoritusten varaan

Jos ihminen on oppinut, että hänen arvonsa riippuu siitä, kuinka hyvin hän pärjää, hän alkaa arvioida muitakin samalla mittarilla. Tällöin ihmisiä tarkastellaan saavutusten, ulkonäön, statuksen tai virheiden kautta sen sijaan, että heidät nähtäisiin kokonaisina ihmisinä.

Pelko tulla itse arvostelluksi

Paradoksaalisesti voimakkaimmat arvostelijat pelkäävät usein itse joutuvansa arvostelun kohteeksi. Kun huomio suunnataan muiden virheisiin, oma haavoittuvuus jää hetkeksi piiloon.

Huomion hakeminen

Kriittiset kommentit herättävät usein reaktioita. Ne saavat ihmiset kuuntelemaan, vastaamaan tai puolustautumaan. Joillekin arvostelu voi olla tiedostamaton tapa saada näkyvyyttä. Jotkut ihmiset ovat oppineet saamaan huomiota juuri provosoivilla mielipiteillä ja kärkkäillä kommenteilla.
 

Tunteiden välttely

Toisten analysoiminen voi joskus olla keino välttää omien tunteiden kohtaamista. On helpompaa pohtia naapurin virheitä kuin pysähtyä oman yksinäisyyden, pelon tai surun äärelle.
 

Kateus

Joskus jatkuvan arvostelun taustalla voi olla kateus. Toisen menestys, rohkeus, onnellisuus tai itsevarmuus voi herättää epämiellyttäviä tunteita. Arvostelu voi hetkellisesti pienentää sitä, mikä toisessa tuntuu uhkaavalta. Tällöin kateus saattaa pukeutua huoleksi tai "rehelliseksi mielipiteeksi".
 

Tarve olla oikeassa

Joillekin oikeassa oleminen on vahvasti sidoksissa turvallisuuden tunteeseen. Jos oma näkemys kyseenalaistetaan, se voi tuntua henkilökohtaiselta uhkalta. Silloin muiden virheiden etsimisestä tulee tapa vahvistaa omaa asemaa.
 

Ihminen hakee paikkaansa hierarkiassa

Monissa tilanteissa ihmiset arvioivat tiedostamattaan omaa asemaansa suhteessa muihin. Toisten puutteiden korostaminen voi olla yritys vahvistaa omaa asemaa ryhmässä.
 

Turvallisuuden tunne puuttuu

Kun ihminen kokee olevansa aidosti turvassa, hänen ei tarvitse jatkuvasti arvioida muiden arvoa. Monen arvostelevan käytöksen taustalla onkin paradoksaalisesti turvattomuus eikä vahvuus.

Opittu selviytymiskeino

Joskus arvosteleminen on ollut lapsuudessa tapa välttää häpeää, rangaistuksia tai torjutuksi tulemista. Ympäristön tarkkailu on voinut olla keino ennakoida vaaroja. Aikuisuudessa sama tapa voi jatkua, vaikka alkuperäinen uhka on jo poissa.
 

Lapsuus ei opeta meille ainoastaan sitä, miten maailma toimii. Se opettaa myös sen, mitä ajattelemme itsestämme. Ja miten tunnemme kehossamme nämä ajatuksemme. 

Usein puhutaan väkivallasta, laiminlyönnistä tai jatkuvasta kaltoinkohtelusta. Yhtä merkittäviä voivat kuitenkin olla ne viestit, joita lapsi kuulee vuodesta toiseen arjen keskellä.

Yksittäiset lauseet eivät välttämättä tunnu suurilta, mutta toistuessaan ne voivat alkaa muovata sitä, miten lapsi ymmärtää omat tunteensa, tarpeensa, virheensä ja arvonsa ihmisenä.

Lapsi ei arvioi vanhempien sanoja kriittisesti. Hän ei ajattele, että aikuinen voisi olla väärässä. Sen sijaan hän yrittää rakentaa käsityksen itsestään niiden viestien pohjalta, joita hän saa ympäriltään.

Jos viesti toistuvasti kertoo, että tunteet ovat liikaa, tarpeet ovat rasite tai virheet kertovat huonosta luonteesta, lapsi alkaa helposti pitää näitä asioita tosina.

Monet aikuisuuden vaikeudet eivät synny siitä, että ihmisessä olisi jotain vialla. Ne voivat olla hyvinkin loogisia seurauksia siitä, mitä hän on oppinut uskomaan itsestään.

Seuraavat esimerkit kuvaavat joitakin tavallisia viestejä, jotka voivat vähitellen rakentaa häpeää, ylivastuullisuutta, perfektionismia ja epävarmuutta omasta arvosta.

Virheet määrittävät identiteettiä

Jos lapsuudessa virheitä nostettiin esiin toistuvasti tai pieniäkin tekoja arvioitiin henkilön luonteen kautta, lapsi saattoi alkaa rakentaa minäkuvaansa virheidensä ympärille:

"Muistatko viimeksikin miten kävi."
"Sinä olet aina ollut tällainen."
"Millainen ihminen tekee noin?"

Terve kasvatus kohdistuu tekoon. Syyllistävä viesti alkaa koskea sitä, millainen ihminen lapsi on. Aikuisuudessa tämä voi näkyä ankarana itsekritiikkinä tai tunteena, että virheet paljastavat jotain perustavanlaatuista omasta arvosta. (Tässä on muuten aika tykki perusta OCD-tyyppiselle oireilulle)

Tunteet tuntuvat vääriltä

Kun lapsen tunnereaktioita on toistuvasti mitätöity tai moralisoitu, hän oppii helposti pelkäämään omia tunteitaan. Viha, pettymys tai turhautuminen on esitetty merkkinä kiittämättömyydestä tai huonoudesta:

"Kuinka voit olla noin ilkeä?"
"Kaiken jälkeen olet vielä vihainen."
"Sinun pitäisi hävetä tuollaisia tunteita."

Aikuisena tämä voi näkyä tunteiden tukahduttamisena, vaikeutena tunnistaa mitä itse haluaa — tai voimakkaana häpeänä silloin, kun omat tunteet nousevat pintaan.
 

Tarpeet tuntuvat itsekkäiltä

Kun lapsen tarpeita vähätellään tai ne nähdään rasitteena, lapsi oppii helposti, että hänen pitäisi pärjätä ilman apua, lohtua tai huomiota. Hän alkaa uskoa, että omien tarpeiden ilmaiseminen on vaivaksi muille:

"Ei tästä nyt tarvitse numeroa tehdä."
"Sinulla on aina jotain vaatimuksia."
"Ajatteletko koskaan muita kuin itseäsi?"

Aikuisena tämä voi näkyä vaikeutena pyytää apua, taipumuksena ylisuorittaa tai tunteena, että omat tarpeet ovat vähemmän tärkeitä kuin muiden.
 

Rajojen asettaminen tuntuu väärältä

Jos lapsen yrityksiä puolustaa itseään on pidetty tottelemattomuutena tai kiittämättömyytenä, hän voi oppia, että omat rajat loukkaavat muita ihmisiä:

"Älä ole noin hankala."
"Kaiken mitä teemme hyväksesi, ja sinä vielä valitat."
"Etkö voisi ajatella muiden tunteita?"

Aikuisena tämä voi näkyä vaikeutena sanoa ei, pelkona tuottaa pettymys tai jatkuvana tarpeena miellyttää muita oman hyvinvoinnin kustannuksella.
 

Onnistumiset eivät tunnu riittäviltä

Kun huomio kiinnittyy jatkuvasti siihen, mikä jäi tekemättä tai mikä olisi voinut mennä paremmin, lapsi oppii tarkkailemaan ennen kaikkea puutteitaan:

"Kyllä tämä ihan hyvä on, mutta..."
"Miksi et saanut vielä parempaa tulosta?"
"No, seuraavalla kerralla sitten paremmin."

Aikuisena tämä voi näkyä perfektionismina, tyytymättömyytenä omiin saavutuksiin tai vaikeutena iloita onnistumisista ilman, että huomio siirtyy heti seuraavaan tavoitteeseen.
 

Toisten pettymykset tuntuvat omalta vastuulta

Jos lapsi joutuu kantamaan vastuuta vanhemman mielialoista tai hyvinvoinnista, hän voi oppia tarkkailemaan jatkuvasti muiden tunnetiloja:

"Katso nyt mitä sait aikaan."
"Äitisi on surullinen sinun takiasi."
"Jos et olisi tehnyt noin, meillä olisi hyvä mieli."

Aikuisena tämä voi näkyä ylivastuullisuutena, syyllisyytenä muiden pahasta olosta tai vaikeutena erottaa omat tunteet muiden tunteista.
 

Epäonnistumiset tuntuvat vaarallisilta

Kun virheisiin reagoidaan voimakkaalla pettymyksellä, häpeällä tai uhkauksilla, lapsi voi alkaa kokea epäonnistumisen uhkana omalle turvallisuudelleen ja hyväksytyksi tulemiselleen:

"Etkö osaa koskaan oppia?"
"Tämä oli todella suuri pettymys."
"Miten saat itsesi aina tällaiseen tilanteeseen?"

Aikuisena tämä voi näkyä epäonnistumisen pelkona, välttelevänä käyttäytymisenä tai voimakkaana ahdistuksena tilanteissa, joissa omaa osaamista arvioidaan.

Yksi kommentoi aina muiden saavutuksia, toinen heidän luonteenpiirteitään. Kolmas taas tuntuu huomaavan ensimmäisenä virheet, kömmähdykset ja epämiellyttävät yksityiskohdat.

Joku hengittää liian äänekkäästi. Toisen vaatteet ovat omituiset. Kolmas vaikuttaa laiskalta. Neljännen hengitys haisee. Yksittäisissä huomioissa ei ole mitään erikoista. Jokainen ihminen tekee havaintoja ympäristöstään.

Mutta joskus havainnoista muodostuu kaava. Keskusteluissa alkaa toistua sama sävel: huomio kiinnittyy yhä uudelleen siihen, mikä toisissa ihmisissä on pielessä.

Haiseva hengitys

Jos ihminen kommentoi yhden kerran jonkun poikkeuksellisen voimakasta pahanhajuista hengitystä, tuskin kukaan kiinnittää siihen huomiota. Mutta jos vuosien aikana puheissa vilahtelevat sukulaisen hengitys, työkaverin hengitys, naapurin hengitys, harrastuskaverin hengitys ja satunnaisen vastaantulijan hengitys, alkaa asetelma muuttua.

Silloin keskustelun kohteena ei enää ole hengityksen haju. Keskustelun kohteena on puhujan tapa tarkastella muita ihmisiä. Kuulijan mieleen saattaa hiipiä uusi kysymys: jos tämä ihminen huomaa näin herkästi muiden haisemiset, mitä hän mahtaa huomata minussa? 
 

Itsensä tarkkailun lisääntyminen

Ihmiset kuvittelevat usein, että arvostelu kohdistuu vain sen hetkiseen kohteeseen. Todellisuudessa sillä on taipumus levitä paljon laajemmalle. Kun huoneessa puhutaan jatkuvasti muiden puutteista, myös muut alkavat tarkkailla itseään.

Se, joka kärsii vatsavaivoista, alkaa miettiä omaa hengitystään. Se, jolla on huono ihokausi, alkaa tarkkailla kasvojaan peilistä. Se, joka on epävarma painostaan, alkaa miettiä miltä näyttää muiden silmissä. 

Arvostelun vaikutus ei rajoitu siihen ihmiseen, josta puhutaan. Se muuttaa koko ilmapiiriä. Yhtäkkiä ihmiset eivät enää rentoudu toistensa seurassa. He alkavat arvioida itseään sen saman mittatikun avulla, jolla muita mitataan.

Luottamus ei synny täydellisyydestä

Moni ajattelee, että luottamus syntyy siitä, ettei ihmisessä ole virheitä. Todellisuudessa luottamus syntyy usein päinvastaisesta kokemuksesta. Turvalliselta tuntuu ihminen, jonka seurassa ei tarvitse olla täydellinen.

Ihminen, jonka seurassa voi olla väsynyt, stressaantunut, vatsataudissa tai muuten vain tavallinen keskeneräinen ihminen ilman pelkoa siitä, että ominaisuuksista tulee myöhemmin puheenaihe.

Tällaisen ihmisen seurassa ei tarvitse miettiä hengitystään, hiuksiaan, ääntään tai sitä, näyttävätkö housut hassuilta. Huomio ei kohdistu jatkuvasti virheisiin.

Se, mitä ihminen toistuvasti huomaa muissa, kertoo paljon hänen tavastaan katsoa maailmaa.